Paluu juurille!
Olin kokonaista 10 vuotta koskematta klassiseen kitaraan. Tänä aikana kitarani kansi oli haljennut kahdesta kohtaa, joten mielessä pyöri uuden kitaran hankkiminen. Koska kuitenkin korjaan mieluummin vanhaa kuin ostan uutta, sain selville, että kitaraan voi vaihtaa pelkästään kannen.
Eri vaiheittein jälkeen päädyin vaihdattamaan kannen kitaran alkuperäisellä rakentajalla Heikki Juvosella, joka asuu Kokkolassa.

Rohkeasti uuden kitaran kansimateriaaliksi valittiin suomalainen kuusi yleisesti käytetyn alppikuusen sijaan. Suomessa kasvavien kuusien ongelma on liian suuri vuosikasvu, jolloin puun syytiheys on liian suuri. Tämä kyseinen kitaraani tuleva sieviläinen kuusi on kuitenkin ollut kuivamassa Heikin verstaalla vuodesta 1995 lähtien, joten se on aika kuivaa ja kevyttä. Alppikuusi kasvaa vuodessa vähemmän, jolloin syiden tiheys on huomattavasti suurempi.
Mitä tiheäsyisempää kansipuu on, sen parempi. Silloin puu on kestävämpää, jolloin siitä voidaan tehdä ohuempi siten, että kansi kestää kielien aiheuttaman kovan vedon tallaan. Mitä ohuempi kitaran kansi on, sitä kevyempi sen rakenne ja sitä paremmin se soi.

Nyt uusi kansi on ollut 2.5 kuukautta ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Kuusihan vaatii avautuakseen pari vuotta, mutta jo kahdessa kuukaudessa ääni on parantunut paljon. Jotenkin olen kuulevinani kitarasta suomalaisen metsän äänen. Sanoihan Pehr Henrik Nordgrenkin, että 'metsässä soi f'.

Kitaran kannen uusimisen myötä soittoinnostus on virinnyt. Oikeastaan se virisi jo ennen kitaran kannen uusimista. On kitaraohjelmistoa, mistä pidän todella paljon. Ennen kaikkea Etelä-Amerikassa sävelletty musiikki miellyttää korvaani. A. Barrios ja Manuel M. Ponce ovat suosikkejani. Heidän musiikissaan kuuluu tietysti mantereelle tyypilliset musiikilliset piirteet, esim. harmonian osalta. Kun se yhdistetään hienosti klassiseen musiikkiin, on kuulokuva kertakaikkiaan mainion kuuloista. Tässä yksi teos Poncelta, jonka aikoinaan itsekin opettelin: Variaatiot Folia -teemasta ja fuuga, Marcni Dyllan soittamana.
https://www.youtube.com/watch?v=5EbE_JYZ7xE

Soittamisella on ihmeellisiä vaikutuksia. Kun uppoutuu johonkin asiaan niin totaalisesti kuin soittamistapahtuma on, tulee rauhallinen olo. Jaksaa keskittyä. Mieli rauhoittuu ja kiireen tuntu kaikkoaa täysin. Sormista tulee joustavat. Määrätietoisuus kasvaa, kun sormien pitää kertakaikkiaan ehtiä joskus hyvinkin nopeasti toiseen asentoon - on vain lujasti tehtävä töitä ja päätettävä, että niiden on kerta kaikkiaan ehdittävä sinne.

Leica -totta vai tarua

Minulla on ollut Leica m6 kohta 5 kuukautta. Olihan se pakko hommata kun halvalla sai erimonaisessa kunnossa olevan yksilön, kiitos vinkistä Jukka Vataselle, hienon uran tehneelle pitkän linjan taitavalle ammattikuvaajalle. Tarve mittaetsinkameraan lähti alulle ilmeisesti heikentyneestä näöstäni. Huomasin suuria vaikeuksia tarkentaa pelkältä mattalasilta, vaikka siinä olisi leikkokuva ja mikroprisma. Mittaetsimessä kuva tarkennetaan sijoittamalla etsimen keskellä oleva pieni ruutu kohdilleen siten, että etsimessä näkyvä kaksoiskuva laitetaan päällekkäin. Systeemi on idioottivarma, kun sen oppii. Ja mikä parasta se toimii parhaiten laajakulmilla, joilla minäkin mieluiten kuvaan.
Hommasin leican kaveriksi Zeissin Biogon 35/2, joka on siis kinossa suosikkipolttovälini.

Onko Leica sitten maineensa veroinen?
Vastaus on: kyllä on.
Rungossa ei ole mitään turhaa, se on todellakin tehty valokuvien ottamiseen. Ei valikkojen läpikäyntiä, ei erilaisia asetuksia jne. Vain suljinaika ja aukko. Leica on jännä vehje - sen ikään kuin unohtaa. Unohtaa sen, että se on kamera ja vielä hyvä. Nähdessään mahdollisuuden valokuvaan sitä vain ottaa kuvan. 

Tämä on tilannekuva Tampereelta, kun olimme syömässä.

On jotenkin vapauttavaa, kun käytössä on vain yksi polttoväli ja mustavalkofilmi (tmax 400). Leica on erinomainen nimenomaan hämärässä, koska sen etsin on uskomattoman kirkas ja tarkennus onnistuu lähes pilkkopimeässäkin. Tietysti voi esittää kysymyksen, eikö olisi ihan sama tehdä sama jollain toisella filmirungolla ja yhdellä optiikalla. Tavallaan onkin, mutta tavallaan ei. Leican omat optiikat piirtävät hyvin jo täydellä aukolla, toisin kuin useimmat slr -tyyppisten kameroiden vastaavat manuaalitarkenteiset optiikat. Mielelläni minäkin omistaisin Leican summicron asphin tai summicron v4 mallin, mutta asphin hinta on tähtitieteellinen ja noita v4 malleja liikkuu Suomessa kohtalaisen vähän. Itse olen ollut tyytyväinen tuohon Biogoniin, se piirtää täydellä aukolla 'riittävän hyvin'. Leica on huomattavasti hiljaisempi kamera kuin slr- tyyppinen, jossa peili loksahtaa ja aiheuttaa ääntä. Leicasta kuuluu nätti naks, jota ei kuule esimerkiksi normaalissa keskustelussa.

Vanhemman poikani Pyryn jääkiekkoturnauksesta Kuopiosta.

 Näkymä Vihantasalmelta

Hämäräkuvausta Varkaudessa, parin minuutin valotusaika.

Lisäksi Jukka Vatasen luvalla julkaisen hänen lähettämänsä sähköpostiviestin minulle, jossa kiteytyy syvällisesti hänen noin 50 vuoden kokemuksensa Leica -kameran käytöstä.

"Ihan vaan noin selvyyden vuoksi leica kamerasta ja sen ominaisuuksista, ennenkuin kukaan hairahtuu sijoittamaan "törkeän määrän euroja kameraan, joka ei ole sen arvoinen" Muutama huomio:

1) leica ei ole " moderni kamera" kuten esim Fuji X 10 ja muut peilittömät. siinä  ei ole edes autofocusta, eikä ohjelmaa joka "korjaa" kuvan "oikeaksi, teräväksi ja muuten sellseksi joiden kaikkien valokuvien tulisi olla. Linsseissä on vain väkänen etäisyyden asetteluun ja himmenninaukot valon määrän annosteluun. Rungossa on vain suljin sekä virityskoneisto sulkimen viritykseeen sekä seuraavan ruudun siirtämiseen (analogisissa rungoissa) Sitten on objektiivin kiinnitys, jolla voi tosin kinnittää myös kaikki siihen tarkoitetut objektiivit aina 1920 luvun lopusta lähtien, on sitten Leitz, Angenieux, Voigtländer, Zeiss, Canon, Nikkor, Zunon Minolta, Konica, Arsat, Hologon, ja moni muu tuntemattomampi LTM/M39 linssi. Runko on nyt niin muodissa oleva "Peilitön." Leica on sitä ollut vuodesta 1924. Millä sitten leicaa tähdätään ja kuvaa sommitellaan ? Katsotaan läpinäkyvän "ikkunan " läpi jossa näkyy paitsi raamit kuva-alasta  jonka linssi piirtää ja lisäksi pienestä ikkunasta kohta johon linssi on tarkennetttu. Kun tietää että terävyysalueesta on 1/3 kuva alan etupuolella ja 2/3 on sen terävimmän kohdan takapuolella, kuvaaja vaistomaisesti osaa arvoida mihin terävyysalueen asettaa. Lisäksi vivusta sekunnissa muutettavat helokehät antavat osviittaa parhasta rajauksesta. jonka voi toteuttaa kävelemällä oikeaan kohtaan, joka muuttaa paitsi rajausta, myös perspektiiviä. Huom M leicaan ei ole saatavana zoomia!

Mikä ihme siinä leicassa oikein maksaa. lähinnä se, että se edeleenkin tarjoaa sitä mitä sen hankkinut valokuvaaja haluaa kameraltaan: Tekee juuri sen mitä kuvaaja haluaa, ei arvioi eikä omin päin säätele mitään sellaista jota ei tarvitse tai  ei saa säätää. Lisäksi se tarjoaa jatkumon historiassa taaksepäin. Huoltoa ja osia saa tälläkin hetkellä käytännössä kaikkiin ( paitsi M5) kameroihin. M3 etsimet ovat loppu, mutta erinomaine päivitys on laittaa siihen M4  etsin jota saa tehdasuutena.   Lisäksi leican tuotannon voitoista  osa menee leica gallerioiden ylläpitoon. leica on osa korkealuokkaista eurooppalaista kulttuuria. samaa kuin huippubrandit Hermes, Porsche, huippu Pariisilaiset muotitalot jne Jotkut pitävät sitä statuksena, sen voi myös nähdä design tuotteena ja osana olennaista Eurooppalaista kulttuuria. Eikä se ainakaan pelkkää "statusta" ole kun tapaa Andreas Kaufmanin,Leican omistavan suvun päämiehen. Hän kravatti löysällä pyörii leica tilaisuuksissa kantaen vielä kamalamman näköistä Leica M4 kameraa kuin tuo Caj Bremerin ikoni leica ja sanoo, jos voisin valita, tekisin näitä edelleen enkä seikkailisi digitaalimaailmassa. Mutta siihen ei sukumme varat antaisi myöten muutamaa vuotta kauempaa..Digitaalisten leicojen avulla voimme ylläpitää uutta tehdastamme Wetzlarissa mutta voin vakuutttaa että niiin kauan kun minä olen johdossa, tulee aina olemaan tarjolla myös filmi leica...." (Jukka Vatanen)

Tsekkaa Vatasen hienoja valokuvia hänen sivultaan
www.jukkavatanen.fi 

Johann Sebastian Bachin musiikista

Minulle musiikin suurin nimi on ollut aina otsikon säveltäjä. Muistan kokeneeni vavisuttavan tunnekuohun kuultuani Bachin Toccata ja Fuuga d-mollin Oulun tuomiokirkossa ollessani toisella luokalla koulumme vieraillessa kirkossa. En oikein tiennyt, mitä tapahtui, koin vain hirvittävän tunnekuohun, itkusta iloon, 8 –vuotiaana. Sen jälkeen olen kuunnellut Bachin musiikkia.

Vaikutus tuntuu yhä samanlaisena kuin silloinkin. On käsittämätöntä, että lähes jokainen hänen teoksensa virittää tunteille otollisen olotilan. Musiikissahan on paljon keskusteltu aina siitä, että se herättää kuulijoissaan tunteita. On kuitenkin niin, että jokaisessa vastaanottajassa syntyy erilainen tunne. Musiikin tutkijat ovat viisaasti puhuneet sellaisesta, että musiikki luo kuulijaan olotilan, joka on otollinen tunteiden kokemiseen. Se on mielestäni viisaammin sanottu, koska jokainen kuulija kokee musiikin erilaisesti, mutta kokee kuitenkin. Bachin aikaan musiikissa puhuttiin affektiopista eli musiikilla pyrittiin herättämään tietty tunne ihmisessä. Tämän Bachin musiikki ainakin minun kohdallani toteuttaa erinomaisesti.  

Bachin musiikissa ei juurikaan ole mieleen jääviä melodioita, kuten romantiikan musiikissa. Sen harmoniat ovat myös monimutkaisia nykyajan ihmiskorvalle. On hyvä hieman perehtyä sävellystyöhön ja sen työkaluihin sekä Bachin työskentelytapaan hänen säveltäessään. Teoria on menetelmä, jolla säveltäjä työstää keksimäänsä melodiaa tai sävelaihetta. Bachin aikaan näitä olivat esim. inversio, rapukäännös. Periaatteessa teoriaa voidaan verrata vaikka puutöissä tarvittaviin työkaluihin. Jos haluaa tehdä jalkalistoja, tarvitsee mittanauhan, sahan ja joitakin muita työkaluja. Niiden avulla sitten tehdään listat valmiiksi ja kiinnitetään paikoilleen. Bach oli mestari tässä musiikin työstämisessä. Tutkijat ovat löytäneet hänen luonnoksiaan fuugan säveltämisprosessista.

Hän keksii parin mitan pituisen teeman. Sitäkin hän on usein jo työstänyt paljon, ennen kuin alkaa testaamaan keksimäänsä teemaa. Hän tekee sille vastaäänen, inversion, rapukäännöksen yms, jos se on duurissa, pitää sen kuulostaa hyvältä myös molliversiona ja päinvastoin. Esimerkki, jonka itse näin opiskellessani musiikkitiedettä, oli hyvin paljastava. Hän oli työstänyt teemaa monta sivua, kunnes totesi, että teema ei ollut riittävän hyvä, että siitä olisi saanut kokonaisen kappaleen. Vaikka teema kuulosti hyvältä, niin se ei ollut sellainen, josta olisi saanut kokonaisen fuugan. Samankaltaisia säveltäjiä (työstävät lyhyestä teemasta esim. sinfonian) ovat mm. Sibelius ja Beethoven. Heille melodiat eivät tule itsestään ja luonnostaan, vaan he työskentelevät valtavasti parin lyhyen aiheen parissa, josta säveltäjän käytössä olevien työkalujen avulla tekevät kokonaisen sinfonian. Esimerkiksi Sibeliuksen vaivattomalta kuulostavat  tunnetut sävellykset ovat usein vaatineet satojen, jopa tuhansien tuntien valtavan työskentelyn. Kymmenet luonnokset päätyvät roskakoriin ja kyllähän sitä ilolientäkin on ilmeisesti jonkun verran kulunut. Osaltani uskon, että kova työ sävellyksen eteen tekee siitä kuuntelua kestävämmän kuin sellaisesta, joka on sävelletty nopeammin. Nopealla säveltäjällä tarkoitan esim. Schumannia, jolle kauniit melodiat tulivat kuin itsestään.

Bachin musiikin suosikkiesittäjäni on pianisti Glenn Gould. Hän ei käytä soittaessaan pedaalia, jolloin soitto kuulostaa selkeämmältä ja ilmavammalta. Bachin elinaikanakaan ei pedaalia ollut käytössä, joten miksi käyttää sitä nykyäänkään kun hänen musiikkiaan soitetaan? Puhun jalkapedaalista, jonka avulla äänet jäävät soimaan, vaikka sormi nostetaan koskettimelta pois. Gould oli omalaatuinen nero ja perehtynyt syvällisesti Bachin musiikkiin.

 

Yhtye nimeltä Led Zeppelin
Olen aina pitänyt ja kuunnellut tätä bändiä, nyt jo yli 30 vuotta. Lähes jokainen kuuntelukerta herättää mieleeni tuon ihmeellisen kysymyksen: Miten joku voi keksiä tällaista, miten musiikki voi kuulostaa näin hyvältä? Sen musiikkia on analysoitu paljon, monta historiikkia on kirjoitettu. Minäkin olen noita lukenut ja osaltaan niistä olen osittain saanut vastauksia noihin kysymyksiin. Onneksi kaikkea ei voi järjellä selittää, jotakin mystiikkaa on hyvä jäädä jäljelle.

Suurimman vaikutuksen minuun ovat tehneet levyt Led Zeppelin III ja IV ja ennen kaikkea tuo ensinmainittu.
Led Zeppelin III on mielestäni historian ehein, mielenkiintoisin ja suurenmoisin levy.Ilmestyessään 1970 sen 2 puoli oli kokonaan akustinen. Se oli shokki I ja II levyn jälkeen monille faneille. Minusta se oli erinomainen ja luonnollinen veto yhtyeen muusikoille. Led Zeppelinille on aina ollut tärkeintä ollut itse musiikki. On luonnollista, että bändit uusiutuvat jatkuvasti eivätkä jää toistamaan samaa kaavaa. Oma suosikkini akustiselta 2-puolelta on kauan ollut That's the way. Se perustuu nerokkaseen yksinkertaiseen akustisen kitaran riffiin, jota soitetaan läpi kappaleen. Siinä käytetään erikoisviritystä d-g-d-g-h-d, eli kitaran vapaat kielet muodostavat G-duuri soinnun. Jotenkin se vain miellyttää korvaani.

III-levyn avaa 'Immigrant song'. Se perustuu hypnoottisen rytmiin ja Robert Plantin alkuhuutoihin. Jotakin aitoa ja alkukantaista, ihmisen historian aikana ihmiseen sisäänkirjoitettua tuossa koko kappaleessa on. Kappaleessa on nouseva sointukierto yhdessä kohtaa, joka huipentaa jännitettä ja päättyy yhtäkkiä.
Kappaleessa on juuri sopivasti pari rytmistä koukkua, jotka estävät sen, ettei kappale kokonaan kuunneltuna tunnu hiukkaakaan tylsältä. Suurilla musiikintekijöillä on ihmeellinen kyky tehdä musiikilliset muutokset juuri oikealla hetkellä kuulijan kannalta (jonkinlaista psykologista silmää tai vaistoa). Led Zeppelin kuuluu ehdottomasti suuriin musiikintekijöihin.
'Since I've been loving you' on mielestäni tunteikkain esitys, mitä studiolevylle on koskaan missään päätynyt. Sen dynamiikka ja lataus on uskomaton ja oman käsityskykyni ulkopuolella. Alun hiljaa soitetun kitaraintron jälkeen tajunnan räjäyttää kohta, jossa Page näppääkin kieliä lujempaa, jolloin ääneen tulee säröä. Lisäksi hänen ainutlaatuinen vibransa tuo soittoon tunnetta, jonka osaa tehdä vain hän. Sitten kaikki hiljenee, kun laulu alkaa. Kappale kasvaa hienosti ja Plant pistää parastaan:"Siiiiii-iiiinnnssss aiv biiiin lavin juuuu" ja Page säestää ah, niin hienoja kuvioita taustalla.

Bändi on itse kertonut, että heti kun he ensimmäisen kerran kokoontuivat yhteen, niin he aistivat, että tässä on jotain magiaa. Se on helppo uskoa. Oman lisänsä antanee lukuisat vaikutteet eri maiden kansanmusiikista. Muistan jostain lukeneeni huhun, että laulaja Plantilla on yksi suurimmista kansanmusiikkilevujen kokoelmista, kymmeniä tuhansia levyjä. Bändissä on myös hyvä taustalaulaja: rumpali Bonham. Sovituksia osasi tehdä basisti John Paul Jones ja soittaa myös koskettimia riittävän hyvin. Youtubesta löytyy paljon Zeppelinin esityksiä, joista nyt onneksi niin moni ihminen pääsee nauttimaan. Hauskoja ovat alkupään esiintymiset. Eräässä mustavalkoisessa taltioinnissa yleisö on ihan heidän jalkojensa juuressa lattialla istuen. Siitä sitten menivät hiukan isommille areenoille....
Kirjoitan joskus IV levystä, ehkäpä ensi viikolla.

Kuvausreissu 10.11.2012
Tänään oli -2 astetta pakkasta, ja pilvipoutainen keli, täydellinen kuvaamiseen. Lähdin hieman 13 jälkeen ja ei ollut kauaa aikaa, jos halusi varjoja kuviin. Lähdin ensin Taipaleelle päin, mutta hetken mielijohteesta käännyinkin kesken matkan Pieksämäkeä kohti. Jotenkin mielessä oli ensijäät ja järvi. Noin 13 km Varkaudesta Pieksämäelle kääntyy tie vasemmalle Kolmaan. Heti tulee P-paikka, joka on järven rannalla.
Kesäisin siinä on laituri, joka näköjään talveksi otetaan aina pois. Ajoin auton siihen, nostin kamerarepun auton perästä ja jalustan. Katselin hieman kohteita ilman kameraa ja arvoin, millä polttovälillä kannattaisi kuvata. Laitoin lopulta Mamiya RB:hen kiinnin 65 lievän laajakulman ja kameran jalustalle. Etsin kuvakulman ja mittasin valotuksen pistemittarillani. Nykyään mittaustapani on seuraavanlainen:
arvoin kuva-alalta kohdan, jonka haluan keskiharmaaksi. Laitan arvon mittarin midtone muistiin ja otan seuraavaksi kirkkaimman kohdan, jolle haluan sävyjä. Haluan, että se on korkeintaan noin 2 2/3 aukkoa kirkkaampi kuin keskiharmaa. Sitten katson varjoisimman kohdan, joka ei saa mennä alemmaksi kuin 2.5 aukkoa. Omalla kehitysajallani noilla arvoilla saan sävyt haluamiini kohtiin. Jos pieni osa kuva-alasta menee puhki, ei se minua haittaa, koska en katso sitä kuvan kannalta tärkeäksi. Jos tumma menee jossain tukkoon, menköön.
Yleensä filmissä tmax 400 on kyllä sen verran valotusvaraa, että muille kohdille voi tehdä normaali lisävalotukset ja -varjostukset, jos sattuu sellainen ruutu, josta haluaa tehdä niin hyvän vedoksen kuin mahdollista.

Tsiikailtuani aikani kameran kanssa sommittelin seuraavan kuvan. Tuossa minua viehätti pintojen selkeys: etualan lakastuneet vesikasvit jäähileineen ja kevyine lumipeitteineen. Jää, johon tuo pilkenraosta kurkistava aurinko teki kivan heijastuksen.Vastarannan metsä, joka luo tumman viivan sekä taivas, jossa ohut pilviharso.
Jotenkin selkeä pinnajako.
Keskiharmaaksi mittasin jään hieman keskustan vasemmalta puolelta. Vaaleita sävyjä halusin tuonne metsän vasemman reunan vaaleisiin pilviosiin ja varjot mittasin muutamasta kohdasta tuota vastarannan metsää.
Tässä lopullinen versio skannauksen ja perussäätöjen jälkeen.

Seuraavassa kuvassa kiinnostuin tuosta laiturin päätytolpan katsojaa kohti muodostamasta varjosta. Arvasin, että himmenninlamellista tulevat nuo ympyrät tuohon. Ne tulivat kuitenkin yllättävän pienenä ja hienosti. Mittasin taas eri kohtia kuvasta, että tärkeimmät kohdat pysyivät filmin toistokyvyn rajoissa. Lisämielenkiintoa toivat nuo varjoalueet, jotka näyttävät vielä kehystävän ja siten nostavan tuota tolppaa vielä paremmin esille.
65 mm optiikka tekee kivan laajakulmaisen tunteen noihin etualan lumikökkäreisiin jään päällä
.

Kaiken kaikkiaan olin yllättänyt noiden vanhojen mamiya c-sarjan optiikoiden vastavalonsiedosta. En ole kuvannut niillä kuin pilvisellä säällä ja studiossa. Käytin tokin Leen kompendia, joka auttaa paljon näissä tilanteissa.
Oli erittäin mukava kuvausreissu, sain kokonaisen rullan eli yhteensä 10 kuvaa otettua. Skannauksen tein Nikonin digijärkkärillä ja 105 mm makrolla. Negan laitan aina lasilliseen negapitimeen ja otan kuvan valopöytä lattialla ja sen yläpuolella järkkäri jalustalla keskiputki käännettynä. On nopea ja laadukas tapa skannata. Rullan skannaa 10 minuutissa.
Hauska reissu oli, kaiken kaikkiaan.

Tässä vielä tuo päivän kuvausvehje.

Turhaa ja oikeaa säätämistä
Meillä ihmisillä on omituinen tapa käyttää aikaa epäolennaisiin asiohin. Kun soitin aikoinaan klassista kitaraa, meni valtavasti aikaa oikeiden kielien etsimiseen. Muistanpa aikajakson, jolloin jokainen kitaran kieli oli eri kielisatsista: 1 kieli Hannabachin extra hard tension, 2 kieli Hannabachin hard tension, 3 kieli Savarezin hard tension, 4 kieli D'addarion hard tension, 5 kieli D'addarion extra hard ja 6 kieli D'addarion hard tension.
Varsinkin 3 kieleen tuli etsittyä ja kokeiltua kaikki mahdolliset kielet, se kun yleensä aina sanoi blonk.

Sähkökitarassa pääsi helpommalla, siinä en kokenut tuota kokeilurumbaa niin merkittäväksi, olen lähes poikkeuksetta käyttänty 10-46 settiä. Tosin lukioaikoina yritin tehdä Charvel 3 kitarastani slide kitaraa. Laitoin siihen kierteetöntä kielisettiä, joista 1 kieli oli 0.12 paksu. Aina 3 kielen kohdalla kielet ponnahtivat irti pikavirittimen päästä, Floyd rose vibrasysteemi ei ollut tarkoitettu noin paksuille kielille. Kielen päästään piti leikata se nuppi pois, ja kieli vain 'puristettiin' paikoilleen. Lisäksi väänsin kaulan lähes soittokelvottomaksi.
Onneksi sain sen väännettyä takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Siinähän säädettiin ensin kaulan sisällä menevää rautaputkea ja sitten niksautettiin kaulaa siten, että puusta kuului mukavaa ritinää.

Lisäksi tuli kokeiltua eri vahvistimia ja lukuisia lisälaitteita eri asetuksilla, että saisi hyvän soundin. Kauheaa ja aikaavievää säätämistä, eikä koskaan ollut tyytyväinen. Onneksi en paljoa käyttänyt rahaa noihin kokeisiin ja laitteisiin, vaan vaihtelimme niitä lukiokaverien kanssa. Taisin särön ja wahwahin ostaa, ne ovat minulla vieläkin.

Kaikki tuo ihmesäätäminen vei kauheasti aikaa varsinaisilta tärkeiltä asioilta - musiikilta ja harjoittelemiselta.
Millään muulla ei oikeastaan ole niinkään väliä. Musiikki ja harjoitteleminen, ne ovat soittamista eteenpäin vievät ja motivoivat tekijät. Kannattaisi ostaa kohtuullinen kitara ja kohtuullinen vahvistin ja unohtaa turha hienosäätö Jos saa puhtaan soundin ja särön, se riittää. Muu on epäolennaista.

Valokuvauksessa aikaa on mennyt filmiaikana eri kameroiden, objektiivien ja filmi/kehitysyhdistelmien testaamiseen. Koerullan kuvattua se leikattiin esim. 6 ruudun liuskoihin ja sitten kehitetin sen eri kehitteillä.
Kun löytyi suunnileen mieleinen kehityslitku, niin seuraava vaihe oli sitten kehitysajan etsiminen normaalivalotukselle ja ali- ja ylivalotuksellekin, ns n-1, n+1 jne. Ihan turhaa hienosäätöä. Nykyään käytän aina samaa filmiä ja samaa kehitettä. Jos alivalotan rullan heikossa valossa, niin pidennän kehitysaikaa tietyn verran. Aina tulee riittävän hyvä nega, josta riittävän sävykkään vedoksen tai skannauksen tehtyä. Sen sijaan yritän käyttää aikaa tärkeämpiin tekijöihin: sommitteluun, valon käyttöön, mallin ohjaukseen jne.
Digikuvan teknisen laadun saavuttamiseen olen myös käyttänyt turhan paljon aikaa. Nykään ei jaksa tehdä kuin yleensä välttämättömät perussäädöt. Joskus toki tarpeeksi hyviin ruutuihin suunnilleen samat säädöt kuin pimiössä tekisin. Tässä  ystävästäni Harrista kuva, johon olen kohtuullisen tyytyväinen. Kuvan otin Harrin studiossa.

Kuva: Jukka Tuohino

Fender vai Gibson
Tätä ikuisuuskysymystä pohtivat kitaristit ympäri maailman: kumpi on minulle parempi?
Fenderillä on kaksi suosittua mallia: Stratocaster ja Telecaster. Ensinmainittu on varmasti kitaroista monipuolisin, kolmen mikrofoninsa ja käytännössäkin toimivan vibrakampensa takia. Telecaster on yksinkertainen malli, niistä kuuluisin on kahdesta yksikelaisesta mikistä koostuva malli. Itselläni on yli 20 vuotta vuoden 1976 deluxe, jossa oli 2 kpl kaksikelaisia mikrofoneja. Kitarassa oli erinomainen soundi, mutta pari asiaa alkoi vuosien varrella häiritsemään siinä määrin,että aloin harkitsemaan soittimen vaihtoa.
Laitoin Fenderin myyntiin ja ostaja sille löytyi sangen pian. Olin aina haaveillut Gibsonin Les Paulista ja heti myytyäni kitaran menin Helsingin deluxe musiciin kokeilemaan Les Paul mallisia kitaroita. Siellä oli 6 kpl Les Paul Standard kitaroita, joista kokeiltuani kaikkia valitsin lopulta tämän yksilön.

Tämä on malli, jossa on 50 -luvun Les Paulin kaulaprofiili. Se on hiukan tavallista leveämpi ja kenties hieman pyöristetympi (paksumpi) kuin nykyinen malli. Tämä sopii iän myötä levenneille sormilleni erittäin hyvin, sormilla on riittävästi tilaa otelaudalla. Äkäisen soundin antavat 2 kpl burstbucker pro humbuckereita. Hurinaa ja ylimääräistä häiriötä niistä ei tule. Ääni soi tasaisesti joka kieleltä, myös 1- kielen nauhavälit 12 nauhan yläpuolelta antavat täyteläisen soundin. Yhdistelemällä mikrofonien balanssia mikofonivalitseman ollessa keskiasennolla antavat mahdollisuuden monipuoliseen äänenmuokkaukseen pelkästään kitaran volumen ja tonen säätimillä soiton aikana. Fenderissä nuo kaikki säätimet olivat hiukan selllaisia on-off -tyyppisiä, oli laitettava kaikki täysille ja hoidettava äänenvärin säätäminen pedaaleilla tai suoraan vahvistimesta.

Soitettavuus on ensiluokkaista. Painetut äänet soivat lähes yhtä hyvin kuin vapaat kielet. 10-46, jota Gibson tähän soittimeen on todellakin erinomainen valinta. Kielissä on sopiva vastus sormille olematta kuitenkaan liian vaikeasti soitettava. Löysempi kielisatsi veisi paljon soundista pois, 11-52 satsi on varmaan vielä hyvä valinta. Virityskoneisto toimii varmasti ja täsmällisesti - siinä ei ole minkäänlaista klappia, kun viritysnuppia kääntää. Les Paulhan on yksi ainoita malleja, joissa kaula on liimattu koppaan eikä pultattu kuten monissa muissa kitaramalleissa.

Kaiken kaikkiaan huomaa,että Les Paul on tehty soittajalle. Mielestäni tämä on soitin, joka sopii kaikkiin musiikkityyleihin ja säännöllisesti huollettuna palvelee isältä pojalle. Oma mallini on vuodelta 2008, jossa koppaan on porattu reikiä kitaran painon vähentämiseksi. Olen kokeillut vain paria vanhempaa Les Paulia, joiden paino on yli 5 kg. Se alkaa pitempään harjoitellessa koskemaan jo olkapäähän Näillä porauksilla kitaran paino on saatu alle 4 kg. Sekä seisaaltaan soitettaessa että istualtaan kitaran paino jakautuu todella tasaisesti, mikä ennenstään parantaa soitettavuutta. Itse en ole huomannut mitään soundieroa tämän uuden ja vanhemman välillä.

Tässä vielä tositoimissa tämä kitara, soitettu Victoria 20112 vahvistimen kautta. Taustalla midibändi läppäriltä.